torstai 22. syyskuuta 2016

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus


Chimamanda Ngozi Adichie
Purppuranpunainen hibiskus (Purple Hibiscus)
Suom. Kristiina Savikurki
Otava 2010
328 s.

Minulle Purppuranpunainen hibiskus oli tarina tytöstä, joka oppi nauramaan. Nigerialaisten Kambilin ja Jajan isälle uskonto on kaikki kaikessa. Perheessä on rahaa vaikka mihin, mutta sisarusten arki etenee tiukan lukujärjestyksen mukaan, johon ei mahdu paljon muuta kuin rukoilua ja läksyjen tekoa. Isä on niin ankara kurinpitäjä, että hän pitää sekä perheen, että lukijan jatkuvasti varpaillaan rangaistuksen pelossa. Kambilin silmät aukeavat vähitellen siihen, mitä elämä normaalissa perheessä on, kun hän matkustaa veljensä kanssa tätinsä luokse Nsukkaan.

Tämä taisi olla ensimmäinen kirjamatkani Afrikkaan ja olen tyytyväinen. Voisin matkustaa uudestaankin! Olihan tämä osin kamalan masentavaa ja järkyttävää luettavaa, mutta oli mielenkiintoista nähdä nigerialaista maisemaa ja tapoja. En pitänyt siitä miten Kambilin ihastus pappiin tuotiin esiin. Kun tarina kerrotaan ensimmäistä ihastustaan kokevan tytön silmin, saattaa vaikuttaa siltä, että vastarakkautta on ilmassa. Voi hyvin olla, että tunne olikin oikeasti molemminpuolinen, mutta ajatus 15-vuotiaasta ja aikuisesta miehestä (papista!) on niin vastenmielinen, että halusin tulkita sen niin, että kerrontaa väritti kertojan tulkinta tilanteesta.

Kirjan lopun tapahtumat olivat ainakin osittain sellaisia, että arvelin (ja toivoin) niin tapahtuvan ja suljin kirjan lopulta hyvillä mielin. Kiehtova tarina, mutta ei niin mielenkiintoinen, että lukisin tämän ihan heti uudestaan, joten kirppikseltä hyllyyni päätynyt kirja päätyy pian kirjaston vaihtohyllyyn tai Konttiin.

★ ★ ★ 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti