torstai 22. syyskuuta 2016

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus


Chimamanda Ngozi Adichie
Purppuranpunainen hibiskus (Purple Hibiscus)
Suom. Kristiina Savikurki
Otava 2010
328 s.

Minulle Purppuranpunainen hibiskus oli tarina tytöstä, joka oppi nauramaan. Nigerialaisten Kambilin ja Jajan isälle uskonto on kaikki kaikessa. Perheessä on rahaa vaikka mihin, mutta sisarusten arki etenee tiukan lukujärjestyksen mukaan, johon ei mahdu paljon muuta kuin rukoilua ja läksyjen tekoa. Isä on niin ankara kurinpitäjä, että hän pitää sekä perheen, että lukijan jatkuvasti varpaillaan rangaistuksen pelossa. Kambilin silmät aukeavat vähitellen siihen, mitä elämä normaalissa perheessä on, kun hän matkustaa veljensä kanssa tätinsä luokse Nsukkaan.

Tämä taisi olla ensimmäinen kirjamatkani Afrikkaan ja olen tyytyväinen. Voisin matkustaa uudestaankin! Olihan tämä osin kamalan masentavaa ja järkyttävää luettavaa, mutta oli mielenkiintoista nähdä nigerialaista maisemaa ja tapoja. En pitänyt siitä miten Kambilin ihastus pappiin tuotiin esiin. Kun tarina kerrotaan ensimmäistä ihastustaan kokevan tytön silmin, saattaa vaikuttaa siltä, että vastarakkautta on ilmassa. Voi hyvin olla, että tunne olikin oikeasti molemminpuolinen, mutta ajatus 15-vuotiaasta ja aikuisesta miehestä (papista!) on niin vastenmielinen, että halusin tulkita sen niin, että kerrontaa väritti kertojan tulkinta tilanteesta.

Kirjan lopun tapahtumat olivat ainakin osittain sellaisia, että arvelin (ja toivoin) niin tapahtuvan ja suljin kirjan lopulta hyvillä mielin. Kiehtova tarina, mutta ei niin mielenkiintoinen, että lukisin tämän ihan heti uudestaan, joten kirppikseltä hyllyyni päätynyt kirja päätyy pian kirjaston vaihtohyllyyn tai Konttiin.

★ ★ ★ 

tiistai 13. syyskuuta 2016

Kim Van Alkemade: Lapsi nro 8


Kim Van Alkemade
Lapsi nro 8 (Orphan #8)
Suom. Päivi Paju
HarperCollins Nordic 2016
416 s.

Tosielämän tapahtumista innoituksensa saanut Lapsi nro 8 kertoo Rachel Rabinowitzin tarinan, joka päätyy orpokotiin ja joutuu siellä röntgensädehoidon koekaniiniksi. Näiden lääketieteellisten kokeilujen jälkiä Rachel joutuukin kantamaan loppuelämänsä ja hänen kokemuksiaan seurataan kahdessa ajassa: Rachelin kasvaessa laitoksessa sekä hänen työskennellessään aikuisena sairaanhoitajana vanhainkodissa, missä hän kohtaakin hoitoja tehneen lääkärin lapsuudestaan.

Kirja kertoi sujuvalla kielellä ja kiehtovasti rankan tarinan, josta opin taas paljon uutta. Olen nykyään erityisen innostunut historiallisista romaaneista, sillä ne kertovat kiehtovasti jotain mistä en jaksanut yläasteen historiassa kiinnostua. Lapsi nro 8 vei aika tehokkaasti mukanaan ja ainoa mainitsemisen arvoinen valituksen aihe onkin käännökseen eksyneet kirjoitus- ja (etenkin) pilkkuvirheet. Täytyi ihan käydä kurkkaamassa kustantajan nettisivut, koska en tiennyt tällaista täälläpäin maailmaa olevan. Näyttävät tekevän myös Harlequin-kirjoja ja se tuntui jotenkin selittävän asiaa..

Goodreadsin arvioita selatessani silmääni pisti yhden ja kahden tähden arviot, joissa suurta osaa tuntui näyttelevän se, että he olivat yllättyneet päähenkilön seksuaalisuudesta. Kirjalla ei kuulemma olisi asiaa historiallisten romaanien kategoriaan tämän vuoksi. Homoja ja lesboja ei tietenkään ollut toisen maailmansodan New Yorkissa ja nykyäänkin he ovat vain satuolentoja? Ihmeellistä, että takakannessa pitäisi olla joku erillinen maininta siitä, jos kirjan päähenkilö ei olekaan hetero.

Mutta hei, mä pääsin lukemaan näin uuden kirjan! Tuntuu että on aika harvassa ne hetket, kun tartun kirjastossa näin tuoreeseen julkaisuun. Tosin olen nykyään ihan pihalla siitä, että mitä uutta on tarjolla. Olen ollut muutenkin niin laiska lukija, että olen vuositavoitteestani jo huimat kahdeksan kirjaa jäljessä. Onneksi sain lahjaksi kaikki hyllystäni vielä uupuneet Arto Lapin runokirjat, joten niiden avulla kiriminen tuntuu ihan mahdolliselta ;)

★ ★ ★